Kahdet hautajaiset ovat takana. Olivat erittäin erilaiset toisiinsa verrattuina.

Ensimmäisissä, keskiviikkona, mummun hautajaisissa, meitä oli yhteensä 12 henkilöä ja häpesimme poissaolevien puolesta. Olimme saaneet selville että anopin olisi pitänyt hoitaa kaikki mummun kuolemaan ja kuolinpesään liittyvät asiat ja hän vain on kuin strutsi, pää pusikossa ja on kuin ei olisikaan. Ericin eno ja kaksi hänen tytärtään puhuivat kappelissa, kertoivat kuinka mummu oli antanut heille esikuvan vahvasta naisesta joka ei anna periksi ja joka elää elämäänsä täysillä... Mummu haudattiin pieneen nykyaikaiseen hautaan, mihin tulee vaakataso kiveen vai nimen kaiverrus.

Hautajaisten jälkeen vietimme iltapäivän Ericin toisen enon tykönä keskustelemassa kaikenlaisista kuolemaan ja kuolinpesiin liittyvistä asioista. Siellä on hyvä olla, saa olla oma itsensä.

Toisissa, perjantaina, Ericin isäpuolen hautajaisissa, oli porukkaa sitten sitäkin enemmän. Kauniit oli hautajaiset, kauniita sanoja lausuttiin, Eric myös kirjoitti hautapuheen. Olin niin ylpeä hänestä. Harvoissa hautajaisissa ex-vaimo istuutuu "parhaalle" paikalle - ja on äänessä koko ajan, saarnojen ajan, puheiden ajan, rukouksien ajan ym. Hävetti, mutta mehän jo tiedämme minkälainen anopista on tullut. Polttohautaus, tuhkat levittävät he sitten joskus jonnekin. Meille kerrottiin minuuttia ennen lähtöä ettei mustaan pitäisi pukeutua. Pöh, meillä oli hautajaispuvut paketissa ja kesävaatteet päällä matkan ajan, hikoilimme pari tuntia autossa matkalla Saksaan, seisoimme kappelin edessä tunnin odottamassa muita ja hautajaisten jälkeen palasimme siskon kotiin kahville ja voileivälle, vaihdoimme kesävaatteisiin ja lähdimme kotia kohti. Kotona olimme kello kuusi illalla ja kello kahdeksalta olikin sitten sauna valmis. Se on sitä meidän sielunhoitoa.

Kummissakin hautajaisissa olin jo huomannut kasvojeni turvonneen ja sisko oli jo todennut että kortisoonista.... saunan jälkeen huomattiin että emännänkyttyrästä on tullut oikea kamelinkyttyrä. Lauantain aikana oloni huononi, Eric meni töihin ja minä taistelin vatsataudin kimpussa. Turposin enemmän ja enemmän, torkuin pikku pätkiä mutta kunnon unta ei tullut. Näin on sitten jatkunut, tiistaina tapasin lääkärin ja hän totesi kortisonin sivuvaikutukset ja sanoi että ne vielä pahenevat, kestää 3 kuukautta ennen kuin ne ovat kadonneet. Vielä ei ole pahinta vaihetta tullut. Pelottaa jo. Jatkuva päänsärky, näkö huonontunut, kuin katselisi verhon läpi välillä, univelkaa, iho niin kireällä kun olla voi, olen turvoksissa kuin mikäkin ja kamala kuunaama. Naama kukkii kuin teini-ikäisellä. Ja mieliala on niin negatiivinen ja paranoidi kuin olla vaan voi. Välillä ihan tosissani loukkaannun kun ihmisten - ventovieraidenkin - elämä ei pyörikään minun ympärilläni. Ystävät tai oikeastaan eräs jota luulin ystäväksi, vastaa epämiellyttävästi jokaiseen pakolliseen viestiin ja olen taas samassa kierteessä. Tiedän että kaikki on korvien välissä ja johtuu kortisonista, mutta ei se siitä helpompaa tee. Sammakoita hyppii suustani.

Lääkäri vaihtoi sitten lääkityksen limapussitulehduksiin, metoreksaatti, sytostaattihoitoa siis. Kerran viikossa tabletin foolihapon kanssa.... Eka päivä lääkkeiten jälkeen ripulia, toinen päivä huonovointisuutta. Suklaavohvelit pysyvät sisällä, mutta mikään ei maistu hyvältä. Ja unettomuus jatkuu vaan.

Mary Kay, minun rakastamani Mary Kay, tuntuu kahleelta jalassani. Tästä tiedän kuinka sairas olen. Jotain mitä rakastan niin kovasti että haluan sitä koko tulevaisuuteni tehdä on yhtäkkiä ihan kamalaa. Ja kun kyse on kuitenkin siitä että tällä hetkellä en saa tehdä yhtään mitään niin on vielä kamalampaa että se tuntuu kahleelta. Hyvinä päivinä menen inventaariota läpi ja asiakastiedostoja ja suunnittelen tulevaa. Mutta en uskalla varata luokkia, kun en tiedä koska olen siinä kunnossa että voin mennä ihmisten eteen.

Syyskuun 13. on  Erfurtissa Saksassa MK seminaari. 50-vuotis seminaari. Olen odottanut sitä kuin kuuta nousevaa ja leninkikin pitää sinne tehdä kun tuli viime kädessä tieto että pitää olla mustaa ja kultaa.... sinne sitten kuunaamana ja turvoksissa.... No jotka eivät minua tunne eivät välitä ja jotka tuntevat tietävät että olen sairas. Jos siltä tuntuu, jään sitten hotellihuoneeseen.

Luin tekstin uudelleen, ei kuulosta minulta. ja kuulostaa kuiteskin. Jatkuva unettomuus vie voimat ja järjen. Eric on yövuorossa joten saan valvoa ihan niin paljon kuin haluan. Sänkyyn menen kohta katselemaan televisiota jos vaikka nukahtaisin. Edes tunniksi.

Hyvää loppukesää!