Minulla on ystävä C. C on naimisissa E:n kanssa ja olen tuntenut heidät n 2.5 vuotta, tai tiennyt heidät, tuntenut viimeiset puolitoista vuotta. Viimeisen kuukauden ajan olen lukenut C:n elämänkertaa, hän tietää kuolevansa pian, hänellä on hepatitis C ja viime syksynä kuolema oli vain muutaman tunnin päässä, mutta hän selviytyi siitä koetuksesta... mutta kuolema on vieläkin nurkan takana.
Miksikö tästä aiheesta... siksi että sydämeni on täynnä, myöskin aivoni tekevät ylitöitä ja empatia ja sympatia vie vuorokaudestani yli 25 tuntia. Ja siksi että kun C sai tietää että lähtö on lähellä hän alkoi kirjoittaa omaelämäkertaansa, ja vaikka hänen isänsä sen oikolukeekin hän halusi myös viitoituksia ihmiseltä joka ei ole tuntenut häntä koko hänen elämäänsä. Mikä kunnia!
C syntyi Pohjois-Amerikassa, kreikkalaisten siirtolaisten poikana, isä muutti sinne ilman latiakaan, tapasi tytön laivalla Amerikkaan ja ajan myötä he menivät naimisiin ja saivat C:n. Isä aloitti bisneksen ja olikin aikansa Albaquerken rikkain ihminen, mutta mikä laulaen tulee, viheltäen menee ja kilpailun tuloksena omaisuus meni tulipalossa ja C varttui vaitaen rikkaudesta köyhyyteen mutta aina Jumala mielessä. Tapasi tulevan vaimonsa ja meni kirkon jäseneksi. 20 vuodessa hän teki mahtavan karriäärin, oli piispa, hallitsi kirkkonsa maailmanlaatuisesta yhteisöstä kuudettaosaa, Eurooppa, Keski-Itä ja Afrikka ja oli keskittynyt Kreikkaan, avaten uusia kirkkoja Romaniassa, Bulgariassa, Etiopiassa, Sudanissa, Nigeriassa, Kreikassa ja monessa muussa maassa,. Hän oli piispa ja hän oli - ja on -  mahtava puhuja.
Vuosia, vuosikymmeniä kului, he saivat pojan, jota hän rakastaa yli kaiken, mutta aina kaiken takana ja yllä - huom puhun ihmisestä joka on tavannut paavit ja arkkipiispat, presidentit ja pääministerit, on hänen salaisuutensa... vuosikymmenien taistelun jälkeen hän ei voi muuta kuin erota kaikesta mikä on hänelle rakasta ja tunnustaa salaisuutensa. Hän on nainen joka asuu miehen kehossa ja hän ei halua eikä voi olla mies enää.
Tämä kaikki oli jo menneisyyttä kun hänet tapasin ensimmäistä kertaa. Muistan naisten vessassa nähneeni pitkän tosi hoikan pitkän tummatukkaisen naisen, ainoa mitä ajatuksissani kommentoin, tietämättä mitään hänestä oli että jollain tapaa kreikkalaisen tyylinen kovapiirteinen nainen... kuukausia myöhemmin olin koulutuksessa jota hän johti.Hän avasi suunsa - ja hänen äänensä oli jotain jumalaista. Ei miehen, ei naisen, mutta millä tavalla hän puhui... Koskaan ei Englannin kieli ole ollut niin kaunista, koskaan ei kukaan ole artikuloinut kuten hän - ja koskaan ei kukaan ole tehnyt matematiikan ongelmista yhtä helppoja kuin hän.
Aikaa vieri ja joku vihjaisi että joo meidän transu... minä siihen että mikä helevetan transu, ollaan firmassa jossa ketään ei voi syrjiä! Ja se joku siihen että C tietty... Minä käänsin kantani ja painatin kolleegan tykö että mitä mitä...vaikka tiesinkin jo syvälle sisimmässäni vastauksen. Tähän sanottakoon että tiesin jo silloin että C on naimisissa E:n kanssa ja kumpikin naisia., mutta hei, Hollannissa ollaan ja se on täysin hyväksyttyä!
Vuodet vierivät ja tai ainakin yksi, tuntuu kuin kyseessä olisi ollut vuosikymmeniä... Meistä tuli tuttavia, sitten ystäviä ja sitten hyviä ystäviä, he muuttivat samaan kaupunkiin, olimme muuttoapulaisia ja saimme kiitokseksi ihanan Amerikkalaisen kaapiston jonka sijoitin kylpyhuoneeseen... ja sitten C joutui sairaalaan.
Muistan istuneeni juna-asemalla aamulla odottaen junaa, saaden ilmoituksen että kaikki junat on peruttu, soitin pomolle ja sanoin että menen C:tä katsomaan sairaalaan ja otan päivän omaa lomaa. Pomo sanoi että se on sitten palkallista ja terveiset C:lle. Menin sinne mukanani kaikenmaailman englanninkielisiä sanomalehtiä ja löysin C:n ja E:n alakerrasta. Istuin hänen viereensä, annoin tuliaiseni, ja hän otti polvestani kiinni ja kiitti ystävällisyydestäni ja kertoi huonot uutiset, lääkäri ei kuulemma antanut kuin päiviä aikaa... Muistan kuinka aivoihini sattui, silmissä sumeni ja sydämeni oli räjähdyspisteessä - ja hän pyysi anteeksi että hän kertoi minulle tilanteesta, hän ei halunnut pahoittaa minun mieltäni. Ihminen jolle on annettu kuolemantuomio pyytää anteeksi minulta!  Yrittäen niellä kyyneleitäni ja nähden kyyneleitä hänen silmissään kerroin kuinka paljon häntä arvostan ja kuinka paljon haluan auttaa heitä jos vain mahdollisuutta on.
No C selvisi siitä sillä kertaa, sai uudet dieetit ja lääkkeet ja elämä jatkui.. tietyllä tapaa tietysti muuttuen. Ja sitten tuli se päivä kun C kysyi että lukisinko hänen omaelämänkertaansa. Minä kirjojen rakastaja en tietenkään voinut kieltäytyä kunniasta - ja mikä kunnia se tällä kertaa onkaan!
Mitä kunniatekoja tämä ihminen on tehnyt, mitä taisteluja hän on käynyt kirkon kanssa ja itseään vastaan ja mitä taisteluja hän vielä tulee käymään ennen kuin hänen aikansa on lähteä. Hän on varmasti ensimmäinen ihminen minun elämässäni jonka kuollessa en ajattele että mitä kaikkea hän vielä olisikaan voinut tehdä... vaan ajattelen kaikkea mitä hän on tehnyt - rakkaudella ja rakkaudesta!
No mikä pitää minua sitten valveilla, mikä syö sydäntäni? Se että hänen poikansa, jo aikuinen, ei voi hyväksyä isänsä valintoja, isä joka oli yliopiston kunnia, nuorin piispa, kunniatekojen tekijä ja tuhansien esikuva- isä josta tulikin nainen... Poika kieltää kaiken kontaktin, on vihaa täynnä ja katkeruutta. Minä ikävä kyllä ymmärrän kumpaakin mutta ikä ja aika on näyttänyt että mitään muuta ei maailmassa voi tehdä kuin antaa anteeksi. Ja nyt sitten minun dilemmani, ihmiset jotka minut tuntevat, tietävät myös että minä haluan aina auttaa ja fixata ongelmat... miten korjata tämä rikottu vaasi?
Kyyneleet kuuluvat tänä päivänä minun päivittäiseen ohjelmaani, myöskin ilon kyyneleet, lukiessani C:n kirjaa. Eric melkein repii vihkoset käsistäni halutessaan osansa tästä tarinasta joka tärisyttää meidän maailmaamme. Miten onnekkaita me olemmekaan kun saamme ystävyyden näiltä ihmisiltä, miten pieniä muurahaisia me olemmekaan tässä isossa maailmassamme - ja kuinka julmaa onkaan anteeksiantamattomuus niitä ihmisiä kohtaa jotka rakastavat meitä!

Edit: tämän kirjoituksen julkaisemiseen olen pyytänyt ja saanut luvan, eli en paljastele kenenkään ystäväni salaisuuksia, tehtäköön se kerralla selväksi.