Työviikko takana, kiirettä piti. Mitäs siitä sen enempiä kertomaan, joka päivälle olisi oma tarinansa, mutta niillä tuskin minun lukijoilleni mitään merkitystä on.

Tapasin Laurien junassa ja sain itkeä kunnolla. Hänen äitinsä kuoli 2,5 vuotta sitten ja hän itkee vieläkin ajatellessaan äitiään ja hän tietää juuri miltä minusta tuntuu. Kun on kaukana surun kohteesta suru ei muutu niin nopeasti. Tai eihän suru ikinä nopeasti muutu, mutta mitä lähempänä surun kohdetta, sitä helpompi sitä surua on käsitellä.

Marikakin soitti illalla ja sain itkeä kunnolla uudelleen. Vaikka minulla riittää lohduttavia sanoja toisen suruun, niin on vielä lohduttavampaa kuulla niitä sanoja ihmiseltä jonka tiedän rakastavan minua. Marika taitaa olla ainoa joka ymmärtää miksi minun suruni on niin suuri, itken kotona niin paljon. Sisko osasi laittaa sanoiksi sen mitä minä vain uskalsin ajatella... heillä muilla oli äiti koko heidän elämänsä ajan, minä sain hänet takaisin vasta aikuisena. Oikeastaan sain hänet takaisin meidän 50 v. matkan jälkeen, tai oikeastaan vasta kun äiti tapasi Mikon. Vaikka tunsimmekin toisemme, niin se äiti-tytär-suhde kasvoi vasta silloin oikeaksi suhteeksi, kun saimme välillämme olleet salaisuudet puettua sanoiksi. Vasta silloin minusta tuli tytär. Mummuhan minut kasvatti, ja kaikki kunnia hänelle ja rakastan häntä aina, mummu oli minulle tärkein ihminen niin kauan kuin hän eli. 

Eric touhuaa pihalla ja minä harjoittelen sukanvarren tekoa. Nyt tiedän miksi minusta ei tullut ikinä sukankutojaa.  Ne silmukoiden luomiset ja ensimmäiset kerrokset, huh huh! Tarttis löytää joustava virkkuuohje, niin olisi varmastikin laatikot täynnä itsetehtyjä sukkia.... 

Jouluakin olen jo alkanut ajattelemaan, Rotterdamissa on joulumarkkinat marraskuun lopulla. Toivottavasti on edes muutama euro silloin säästössä edes leivän ostamiseen sieltä Suomen merimieskirkolta.

Ekonomia on sitten siinä mallissa näiden viime aikojen matkustamisien ja lomapäivien käytön takia, että en voi edes uurnanlaskuun mennä Suomeen. Mutta Pia sanoi että sytytä kynttilä silloin, ajattelin mennä meidän muistolehtoon sinä päivänä sitten suremaan. Ja tarvitseehan sitä valmistua tulevaisuuden verojenmaksuihin kuten minulle vihjaistiin. Ei huvita koko vihjaisu.

Sisälläni taistelee surun kanssa myöskin viha. Viha siitä että salaisuudet, toisten sellaiset, vievät minultakin voimat. On se kurjaa kun ei uskalla olla avoin ja rehellinen läheisille ja ystävilleen, ei ole silloin helppoa katsoa ketään silmiin. Ja jos asiat ottaa puheeksi niin siitä ei sitten tule taas muuta kuin tavaroiden heittoa ja sanallista murhaamista.

Perheen pienimpiä haluaisin vain muistuttaa siitä, että vaikka mummu kuolikin niin mummun rakkaus teihin elää yhtä kauan kuin tekin ja vielä pidempään. Ja mummu varmasti tekee kaikkensa siellä yläkerrassa laittaakseen asiat parhaaseen kuntoon....